Pitäisi opetella olemaan onnellinen tästä elämästä ja kaikesta mitä siinä saa pitää. Ne ihmiset jotka kuuluu päiviin, iloisiin ja surullisiin. Mulla toisaalta nyt itkettää ja sen vuoksi kurkkuun sattuu. Tekisi mieli huuattaa musiikkia tosi kovalla ja tanssia ja kiljua ja saada takaisin jotain mitä joskus on ollut. Silloin kun oli vielä se yksi. En tiijä oisko sitten kaikki vieläkin paremmin. Toisaalta olen nyt tottunu tähän tilanteeseen ja mulla on ihan hyvä olla ilman sitäkin, mie olen tarpeeksi onnellinen noiden muiden kanssa. Ja kun mie rakastan, välitän niin paljon niistä ihmisistä. Toisista enemmän ja toisista vähemmän. Tahtoisin itkeä kaiken veden pois minusta. Pelottaa vain että kaikki katooa pois. Kaikki se kaunis.
En jaksa enää olla koulussa. Tahtoisin vain olla niitten ihmisten kans ja nauttia tästä elämästä mutta sitten tulee niitä hetkiä jolloin muistaa että on niitä velvollisuuksia. Ja sen jälkeen hetkiä jolloin huomaa ettei niitä jaksa täyttää. Tulee se tunne, tila, jossa on hiljaista ja kevyttä raskaan kanssa yhtäaikaa. Sellaista että ihmettelee vain sitä että on ylipäänsä olemassa.
Olen alkanu valokuvaamaan asioita. Enemmän kuin ennen, vähään aikaan. Mietin että kuvaisinko kevätjuhlissa, säilöisinkö ne tunteet purkkiin?
Minun silmät on märät. Pitäisi lähteä nukkumaan. Kello on kyllä vasta kymmenen. En vain jaksa enää.. tahtoisin sinne sänkyyn.. ja nukahtaa sitten lopulta jos olo kevenis.. Kanelikeksienkään syöminen ei auta. Mutta ainahan mie voin niin luulla..
-----Kyyneleet loppui-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti